puukieli

nyt soi curse ov dialect - jokes on me luen Portia Iversen - Outo poika

Kuten mulla on tapana, raahauduin Bloggerin puolelle jälleen kerran oltuani tupakalla. Ajattelin käsitellä kuvin kotiani, mutta aion sittenkin säästää lukijoita tahi satunnaisia blogiseikkailijavalloittajia, koska mä itse en jaksa tutkailla puolta sekuntia kauemmin vieraiden ihmisten kuvapostauksia asunnoistaan. Kerrankin mulla kuitenkin tarjota muutama otos katseltavaxi.

kuparimonnisia, jotka olen ominut.

osa piparijoulukalenterista (jonka ideana on, että kun kenelläkään meistä ei kuukauden lopussa enää ole rahaa ruokaan, voimme syödä 24 piparia) ja kaistale lumoavaa maisemaa ikkunasta.

Satuin penkomaan muistikortilta muutakin.

Hetki Turku-Helsinki-liftausretkeltä, sijainti otoshetkellä Lohja. Kuvasin myös jalan ohittamiamme lampahita, kuvien viihdearvo on olematon paskan kuvaajan takia. En vaivautunut sensuroimaan kuvan henkilöä, mutten usko hänen ainakaan kuolevan tähän, korkeintaan vähän vaurioittuvan.

Sininen vohveli joltain vohvelikesteiltä.

Nyt kun rekisteröidyin Tumblriin, Internet-persoonallisuuteni ja joka paikkaan ylettyvät pitkät datauslonkeroni taitavat lopulta olla kokonaisia Alastonsuomea myöten.

Onneksi sain juuri suklaata lahjaksi, sillä kokonaisvaltainen ja tuhoava finanssisuunnittelukyvyttömyyteni ennustaa sellaista, etten syö ennen kuin menen jouluaattona käymään äidin tykönä. Nyt lähden katselemaan kun synttärisankari juo bisseä.

setä

Haluan antaa maistiaisen erään miehen ajatuksenvirrasta, josta saan osani sähköpostitse aamuöisin. Kutsun häntä vaikka Jaskaksi. Mies lähestyi minua joskus alunperin Aukea.netin kautta, koska runoni ja proosani miellyttivät häntä, ja tahtoi kertoa sen.

 - Mie oon aika kova angstaan, ku ottaa päähän kun täällä ei osata tunnustaa mitää mikä olis oikeeta.
Vähä vaa niinkun ett "hohhoijaa onpas taas tylsää herätä runoilijana"

Vihaan kaikkia systeemejä ja rooleja ja turruttamista ja antiempatiia ja etenkin narsisteja.
Tai no ehken mä vihaa?
Vastustan vaan kaikkea kuollutta, mikä ei herää ja luulee olevansa hereillä?
Niin ja vihaan myös heitä jotaka pitävät toista ihmistä "itsestään selvyytenä" kääk, vittu joo.
Mäki olen yhen nartun itsestään selvyys ku sen psykoterapeutti sano sille ett: "vaadit toiselta sellaista mitä
itse et voi hänelle antaa"?
Vihaan mun puhelinta kun se soittaa ja vihaan mua ja sitä kun se ei soita.

Tuolla taivaalla on muuten yks tähti se on kai ehkä uus?
Sillä on pää ja jalat ja kädet.
Silloon (oota käyn kattoon....tap...tap) siis vasenjalka niinku 30asteen kulmassa.
Jos olisin sen tähden takana niin se olis kait oikea jalka sitten ehkä?
Niinku en tiedä oikeesti että misä tää maapallo oikeen sijaitsee?

Oon viisas vaikken ookkaa mutta Tieteen Kuvalehden älykkyystestin tulosraportin mukaan
mun äo on 122 Pistemääräni oli korkeampi kuin 92 %:lla väestöstä keskimäärin.
Silti olen hyväksikäytetty narsistien lelu ja heilun tuulessa.

Isä kuoli kun olin 6v ja velipoika hirtti ittensä 37 vuotiaana ja munsta tuli läheisriippuvainen mun Äidistä
ja olen sitä edelleen vaikka hän kuoli 2004.

Niin otin mä mun lääkkeet vaikken syö muuta ku imovania ku en nuku koskaan ja relaxantteja ku selkä on paskana. -


En uskalla koskaan avata linkkejä, joita Jaska lähettää paljon. En tiedä, millä tolalla tän koneen virustaistelukyvyt on.

täytä maljani

Olen taas työtön. Ja sanaton siitä miten konstailemattomasti ja silmittömästi sain fudut. Juuri kun olin alkanut pitää vauvoja kiinnostavina eliömuotoina! Mun teki hetkellisen lamaantumisen jälkeen mieli saada raivari, sitten mun teki mieli kävellä ulos ovesta ja mennä vetämään tolkuttomat perseet. Huomasin silloin myös kasvattaneeni jonkinlaisen alkeellisen luottamuksen omaan äitiini, kerroin sille ekana asiasta, jota en olisi ikinä uskonut itsestäni, enkä usko vieläkään. Se sanoi 'tule kotiin, pois niiden pahojen ihmisten luota.' se, että se sanoo mulle jotain noin nätisti itkettää vieläkin. Tulin kotiin ja mut ruokittiin lohisalaatilla ja nyt olen kunnossa enkä mennyt vetämään tolkuttomia perseitä. Muuten ehkä olisinkin kääntynyt kannoillani ja lähtenyt niskoja nakellen pois, mutta ensireaktioni oli hermosolujen impulssikuolema, joka sai mut tuijottamaan änkyttäen tyhjyyteen.

Valitsin opinnäytetyöni teemaksi mahdollisimman hankalan aihepiirin; BED-potilas hoidossa, potilaan näkökulma. Jos huomaan harmikseni BEDn olevan liian haastava, siirryn johonkin samankaltaiseen tai sinnepäin, kuten bulimiaan. Aion pyrkiä keräämään materiaalini lähinnä haastattelupohjalta, joka tuntuu jo pelkästään ajatuksen tasolla siltä, etten tule onnistumaan. Kukaan ei mene hoitoon ainoana syynään BED ja sairaus harvoin esiintyy puhtaasti vain omana itsenään, vaan bonuksena on vaikka mitä muuta syömishäiriöiden ja muiden mt-ongelmien valtavaan kirjoon kuuluvaa. Ainakin yksi kriteeri opinnäytetyön aihevalinnassa on sentään onnistunut, se kiinnostaa minua itseäni valtavasti.

Nöyryyttävin hetkesi? - kun putosin polvilleni huutoräkäitkemään keskellä rautatieasemaa. ja ne kaikki muutkin hetket kun olen vajonnut maahan räkäitkemään olosuhteista piittaamatta. kun menin työhaastatteluun ja vastassani oli hengityskoneella ja pyörätuolilla käyvä kehitysvammainen haastattelija, hermostuin niin että aloin vapista kuin vieroitusoirekaniini. kun olin työssäoppimassa ja etsin kadonnutta ohjaajaani laukaten pitkin käytävää, eräs hoitsu tulkitsi minut jotenkin kehnosti ja ohjasi minut olkapäästä tiimini osastolle selittäen kuin pikkulapselle että ideana olisi hoitaa näitä potilaita eikä haahuilla ympäriinsä. ja monta muuta joita en nyt saa puserrettua mieleeni.

kissad

Kaikki on aika hyvin, mut kaipaan pois Helsingistä. Oon ollut täällä monta kuukautta. Tipun tamperelaisten tovereiden arjesta. Mä oon hyvä kaukoystävä, koska rakastan olla matkalla, mut en mä oo semmonen facebookittaskypettäjämesettäjä, haluan olla kasvotusten!

Postaan kuvan tästä petolehmästä, koska blogeissa kuuluu olla kuvia mut mulla ei oo tarjota mitään itseottamaani.

heureuse

Kirjallisuus on mulle eräänlainen asuste, samalla tavoin kuin monille hartaat aatteet, katsomukset ja mielipiteet. Ikävä myöntää, mutta ehti kulua pitkä tovi ilman yhtään luettua romaania tai edes novellikokoelmaa. Valmistautuessani muuttoon (joka sujuu hienosti lukuunottamatta monensorttisia byrokraattisia älyttömyyksiä ja epäjohdonmukaisuuksia) pengoin kirjahyllyäni etsien turhia kirjayksilöitä hävitettäviksi, löysin ihme kyllä omasta valikoimastani erään yksilön, jonka olen joskus ostanut tai saanut, paiskannut muiden kirjojen joukkoon ja hylännyt sinne, Umayya Abu-Hanna: Nurinkurin, jonka johannatukiaispinkki-kansi pyysi mua ottamaan itsestään selvää. Nyt ennen koulun ohjaamaa sauvakävelyreippailua ratsasin Malmin kirjaston riemusta ja onnesta laueten ja voihkien läpi ja poistuin voipuneen tyytyväisenä (liioittelun taito on lahja) reppu raskaana proosasta.

Mun unelmat ja haaveet on vaatimattomasta päästä, tähän saakka olen haaveillut kivasta vuokra-asunnosta kivoilla kämppiksillä ja kissoista, tuntui jalataltavievän mielettömältä tajuta että kolmen viikon päästä olen tilanteessa, josta olen haavexinut huolella. X-kirjain lauseessa on laitettu sinne sotkemaan sen ällöys, nyt helpotti. Kissaa mulla ei heti ole.

liemiqtio

Kuinka upea vapauden tunne. Äiti lähti neljä tuntia sitten Jordaniaan. Mulla on kontollani 16-vuotias kädetön ja yhteistyötaidoton veli, se on niin sotkuinen tyyppi että mua vituttaa jo etukäteen se miten hirveään kuntoon se pystyy sotkemaan koko asunnon, ja mun siivousinto on olematon koska mun leipätyö on aika siivoamiskeskeistä, sit kun oon 13 tuntia päivässä koulussatöissä, voin kuvitella miten ilahduttavaa on niiden päivien jälkeen hoitaa kotiympäristönikin asumiskelpoiseksi.

Avustettavani on ihan miellyttävä, mutta se on harmillisen rasistinen. Kuullessaan maahanmuuttajien ääniä, sen neekerit vittuun-vaihde kytkeytyy onlinetilaan, enkä ole innostunut jakamaan sen raivostuttavia näkemyksiä samoista asioista uudelleen ja uudelleen. Vaikka sen näkökulma ei kosketa mua niin syvältä että mulle tulisi mieleenkään avata suutani tai tukkia sen, eikä se toisaalta olisi kenenkään kannalta mitenkään edistävää.

Olen parin päivän aikana nörttiytynyt hirveää vauhtia, opetellut mm. html-koodaamisen alkeet. Mulla ja Venlalla syntyy ajoittain mielenkiintoa yhteisiin etäprojekteihin, siis sellaisiin jotka pystyy kyhäämään internetin välityksellä, tämä vastikään pulpahtanut proggis vaatii sen että opettelen em. taidon. Nämä tällaiset on tosi mukavia, mulle ehkä vähän aivotnarikkaankeskitynsinänsätyhjänpäiväisiinasioihin-ajanvietettä, nollausta samaan tapaan kuin järkyttävien perseiden vetäminen perjantai-iltaisin.Etenkin nyt semmoiset tuntuu kivalle, kun tää muuttoasia aiheuttaa aiempaa voimakkaampaa stressiä. En muista ennen olleeni sellaisessa tilanteessa, että joku stressitekijä aiheuttaisi unettomuutta, nyt saatan herätä kolmelta aamulla nimettömään kuumotukseen ja torkahdella muutaman tunnin siihen saakka, kunnes herätyskello alkaa soida kuudelta. Tai sitten käpylisäkkeessäni on mennyt jotain rikki.

YO

Muuan toveri on säännöllisesti muistutellut mua tän blogin olemassaolosta, väittänyt kaipailevansa tekstejäni. Kyllä mäkin kaipaan tekstejäni. Yritän selittää tilannetta sillä että koulu ja työ + kaikki muut erinomaiset syyt olla päivittämättä. Olin äsken tupakalla ja seurasin kolmen variksen ja kolmen harakan saumatonta yhteistyötä oravanraadon pilkkomisessa, tulin ajatelleeksi mahdollisuutta nyhtää avaraluonto-hetkestäni kuvamateriaalia, josta ajatukseni harhailivat laiskasti Lihaliemeen (btw, onpa tyhmästi nimetty blogi). Totesin, että periaatteessa mulla voisi sittenkin olla jotain kerrottavaa tässäkin suunnassa. Ajattelin taas jopa rajaavani blogin aihealueen vaikkapa lähihoitajapainotteiseksi, mutta se taitaa jälleen kerran jäädä ajatuksen tasolle. Aion myös muuttaa kahden toverin kanssa Vuosaareen, toista kämppistäni en oikeastaan edes tunne ja toisen kanssa emme ole mainittavan läheisiä, vaikka pidän tytöstä paljon. Eilen ängin vilkaisemaan tulevaa kotiani, ja kun olin saanut kaikki täpinäisethysteeriset tulevaisuudensuunnittelukysymykseni esitettyä, keskustelunaiheet siirtyivät niin ripeästi intiimeiksi, että arvelin saavani hänestä jopa ystävän.

Syy, miksi mietin hoitsublogia, on että löysin oman öööö aistivammaisen. En ole vieläkään ihan varma, miksi häntä kutsuisin, sillä hän on yhtä aikaa työnantajani sekä asiakas. Aiheesta saisi irti säännöllisesti monipuolista blogimateriaalia, jos vaivautuisin muotoilemaan työpäivistäni viihteellistä tai kiinnostavaa aineistoa, sen sijaan että kertoisin tämän miehen olevan sokea ja me mm. käydään yhdessä kaupassa, ja mä luettelen sille joka hyllyn kohdalla jokaisen juustojauhelihasuklaajogurttiitalianpata-merkit ja hinnat niin huolella, että samalla unohdan ohjata sen ostoskärryjä ja se törmäilee muihin ihmisiin mun Atria 3,45 Pirkka 2,20 HK 2,55 Saarioinen 1,99-mantran tahtiin.

Yyh, kerron lisää jahka tästä hieman edistyn.

itke erin, itke sinä onneton

Löysin vanhan rakkauteni Frank McCourtin, joka on irlantilainen, vuonna 2009 kuollut kirjailija. Sitten löysin 40-luvun ranskalaisen kirjallisuuden, sekä myös unohtuneen rakkauteni Rikhardinkadun kirjaston. Rahattomuus näkyy mun sormissa, keltaisissa kynsissä jotka saa kädet näyttämään vanhan korsteenin näpeiltä, sillä poltan sätkiä kun ei ole varaa tehdastupakkaan. Olo on silti niin hyvä, se voi johtua auringosta. Junamatkustan ja juon kaikki rahani, mut jostain syystä en osaa surra sitä, olen vain alistuneen myöntynyt tilanteeseen,  joka jatkuu samanlaisena kuukaudesta toiseen alustavista lupauksistani huolimatta. Saatan aloittaa syksyllä mielenterveys ja päihde- koulutusohjelman parissa. Kirjoitin raportin Kristillisdemokraattien historiasta, toverini toimittajaäiti luki sen ja ihmetteli mitä minä teen lähihoitajakoulussa, kun minun pitäisi olla opiskelemassa kirjallisuutta. Turhaa yrittää vakuuttaa kenellekään, etten minä aio antaa vesiperäruiskeita ja luututa ihmiskakkaa vuodeosaston lattialta ikuisesti, enkä tiedä yhtään miltä se sellainen lähihoitajakutsumus tuntuu. Ja että mä teen sen mistä toverin äiti puhui, mutten uskalla itse vielä kertoa siitä, se on niin kaukana ja aika ei kulu millään sitä tahtia miten haluan sen kulkevan!
Pian on kesä ja olen siellä ja täällä Suomessa, olen odottanut sitä koko talven.

osta silloin kissanruokaa

niin, F. Mercury-olo, se tulee usein keväisin. nytkin se huutaa, mulla on jeesusteippipaikatut kuulokkeet.
Tää blogijuttu ei selkeästikään ole alkanut hyvin, eikä etene. Jumalauta tietenkään etene koska se ei tee itsekseen mitään. Vitsi kun tekisikin, päivittelisi omia aikojaan siisteistä jutuista nokkelasti ja lukijaystävällisesti, sit sen oman fiiliksen mukaan se lisäilis jotain provokatiivisia mausteita, keskusteluakin heräis.
Oikeastaan mun ei tee edes mieli tehdä entryä, tulin vain vikisemään siitä kun en osaa pitää blogia.

Viime viikonloppuna ryntäilin Pispalan kuppilasta toiseen ja näin vahingossa bändejä, lauloin vahingossa karaokea ensimmäistä kertaa (joo-o, ikää vajaa parikymmentä, pitihän tämänkin ensikerran joskus koittaa.) Musta tuntuu että ensimmäisiäkertoja on ollut lähiaikoina paljon, olen mm. mankeloinut ja juonut mojiton, joka edusti oman lajinsa aistillista, eteeristä ja esteettistä täydellisyyttä. Löytänyt toverin, jonka kanssa jakaa loppumaton, mutta vielä lapsenkengissä laahaava kiinnostukseni gastronomiaan ja ranskalaiseen keittiöön. Ja DRINKKEIHIN.

Olen ollut hereillä klo seitsemästä aamulla, unirytmini on normalisoitunut muutamassa päivässä kahteentoista tuntiin yössä, nikotiinintarve jää neljään sätkään vuorokaudessa. Sisätiloissa pieniä poikkeuksia lukuunottamatta olen ollut ruumiillisesti liki kolme vuorokautta. Syrjäytymisriski on ehtinyt syntyä, en ole edes pahoillani siitä että vietän aikaa pelaten konsolipelejä ja istuen omalla parvekkeellani tupakalla. Yhtäkkiä eilen illalla, kun flunssan oireet laantuivat mystisesti, sosiaalinen eristäytyminen alkoi tuntua sietämättömältä, ja noin klo 22.30 yritin hikikarpalot ohimoitani viistäen hampaat narskuen löytää mitä tahansa keikkaa, musiikkia, stand-upia, drag-showta, todetakseni jääväni tyhjin käsin, olin omassa vuorokausirytmissäni mielestäni todella hyvissä ajoin liikkeellä, mutta todellisuuden saavuttaessa tajuntani perimmäiset kolkat, jouduin pettymään.

Lähden (teoriassa pummilla) Tampereelle muutaman tunnin kuluttua, sillä nyt on aika palata tuohon maailmaan joka odottaa minua ikkunalasin toisella puolella, karistaa harteilta nihkeä iho ja tunkkainen ylähengitysteiden infektion löyhkä. Ja tuolla missä muut ihmiset ovat, on viinaa. Ja vähän livemusiikkia tänäiltana. En enää suostu makaamaan sohvalla ja ameebatuijottamaan televiissiota tahi seinää, ihansama, viittä tuntia putkeen, huomatakseni että hei kohta tulee Simpsonit, JESSJEsS päivä on pelastettu!!!1

Painin vähän edelleen sen kanssa, että pitäisikö mun ottaa tälle blogille jokin teema. Vai pitäisikö kyhätä se kirjablogi, josta olen haaveillut iät ja ajat? Olen myös taitava kirjoittamaan yksityiskohtaisesti ällöttävistä asioista. Äh. Huh.

jos kissan ulina loppuu itsestään

Äh, jälkikäteen on haastavaa päästä siihen tilaan tai saada se tunne omaksi, jossa on mahdollista kirjoittaa joitain edellistenkaltaisia merkintöjä. Saattaa naurattaa tai hävettää. Poistaa en raaski, ne tunteet ovat kuitenkin olleet kyseisinä hetkinä mulle aitoja ja painavia, vaikken neutraaliolossa mua tajuakaan. En osaa yrittää mielikuvitella tunteita jos ne ei oo läsnä. Lopputulos on silti sellainen, että jään Helsinkiin.
Äiti sai (kauhistuttavan paljon asiaa äidistä, ei tän pitänyt olla mikään äitiblogi!) eräänä yönä ilmeisesti jonkintyyppisen hermoromahduksen tietokoneen takia, repi kaikki johdot irti -pystyn kuvittelemaan tämän tilanteen hyvin, raivosta vapisevat kädet riuhtoo piuhoja niin että sininen sähkö välkkyy, leuat kireinä hampaat narskuu, hengitys on puuskaista, oon nähnyt sen siinä fiiliksessä tarpeettoman useita kertoja- ja painuu täristen sänkyyn, koska ei ole mikään tekniikan ihmelapsi. Yritän yhä opettaa sitä copypasteemaan tekstiä, nyt kun se on käyttänyt internetiä ainakin seitsemän vuotta. Sit se meni ja osti uuden tietokoneen. Se miksi ylipäätään otan aiheen puheeksi, on musiikki jota mulla oli aika monta gigaa siinä edellisellä koneella.

Muuan nuori naishenkilö on kerännyt mun makuuni järjettömän ison summan rahaa, se on niin nuori etten keksi muuta mahdollisuutta kuin että se on huorannut ahkerasti vuoden yhtäjaksoisesti tai jotain sen suuntaista. Aikoo ostaa huoneiston tai talon, lupaavia sellaisia on nyt jo kuulemma pari. Kun kaupat on tehty ja tilat laillisesti hänen omaisuuttaan, neiti perustaa squat-tyyppisen mestan, jonka ajatteli rahoittaa järjestämällä keikkoja. Motiivina koko meiningille kuulemma se, että sydän särkyy kun kaikki kaverit asuu kadulla. Ymmärrän. Olin myös ikäänkuin tohkeissani kuunnellessani selontekoa suunnitelmasta. Yks huone tulee olemaan luomuruokahuone, siellä kasvatellaan omat juurekset ja rehut. Puheeksi tuli, että jos hän hankkisi lämmityksen, majoittua voisi läpi vuoden, ja olisin tervetullut alivuokralainen. Alustavasti sanon vaan että pure awesomeness.

Luulen, että tunnollisuuteni ja täsmällisyyteni on jotenkin sairasta, ellei lähes epäluonnollista. Saavuin autolla eilisiltana erääseen huoneistoon Helsingin sadantonninvuosituloalueelle. Kuskina eräs toveri, jonka kyydissä en aiemmin ole ollut, parikymmentä minuuttia hänen autossaan hänen kätensä ratissa ja sydämeni tahdistui uudestaan. Kostean illan jälkeen (muistan pitäneeni jonkinlaista tupakkatauon mittaista luentoa lihavuutta koskevista perversioista terassilla) menin nukkumaan klo yhden jälkeen, ja heräsin 05.45 (ilman kelloa, olin itselleni armollinen ja aioin herätä vasta tasan kuudelta, mutta sisäinen kelloni on etuajassa), ryntäsin kotiin, pakkasin, juoksin juna-asemalle, tapasin kuvaajan ja assarit, klo 08.19 pääsimme matkaamaan kohti Järvenpäätä. Itse kahdeksasta tunnista Pekka Halosen akatemian studiossa (miksi musta tuntuu siltä notta tässä tekstissä ois semmoinen leijumissävy!) en vaivaudu kertomaan, sillä se humalankaltainen uupumuksen tila jossa pollani tällä hetkellä viruu, tekee ajatuksen liikkeestä muutenkin tahmeaa. Seura oli helvetin hyvää, kuvaaja niin taitava että huokailin ja voihkin sen duuneja tutkiessani, nyt kun olen ottanut itse kuvaajan kädenjäljestä selvää, niin en osaa kelata muuta kuin että jumalauta mä olin ton malli tänään. Vaelsin ympäri studiotiloja ja hipelöin jokaisen suloisen taustamateriaalin ja rekvisiitan läpi sormenpäillä, nautin kuvaajan seuraamisesta sen tehdessä asiaa jonka se parhaiten osaa, näin miten se ja sen Canon sopi yhteen, tyyliin rakasti toisiaan, se vehje sopi sen pieniin käsiin niin hyvin. Näyttely aukeaa huhtikuussa, lisätietoa saatte kun tiedän itsekin enemmän. Mun täytyy varmaan nukkua. Ehkä mun pitäisi kertoa jotain työssäoppimisesta, uskon ettei ihan kaikki tiedä mitä tapahtuu vanhustenhuollon toiminnan rakennuksissa? Miksi ihmeessä en koskaan oikolue merkintöjäni?

jollet osaa uida älä mene mereen

Tahdon luovuttaa, en jaksa, en voi, en pysty. Olen tapellut ja itkenyt ja ollut lohduton. Twistannut strobovaloissa barbra streisand halunnut että se jatkuis aina, edes aamuun, mut katoan vuorokauden vaihtuessa ja kuvittelen tekeväni oikein. Kuvittelen yrittäväni auttaa itseäni etsimällä lisää työtä, äiti lupasi auttaa mua lähtemään en tiedä mistä otan itselleni tahdonvoimaa. Koko viikonlopun vei saada se rauhoittumaan ja piilotin sille tupakan mun kirjahyllyyn. Sillä on keuhkoahtaumatauti ja joskus kuten nyt tuntuu että se on sille ihan oikein. Puolen tunnin päästä mulla on aika kuraattorille, ei en oo työssäoppimassa nyt, katso nyt kun kuvittelen auttavani mua.
Isvara tahtoo että vien sen Vastavirralle ja se tulee Helsinkiin viikonloppuna.

epÄkäslihas

Antakaa anteeksi koulu-aihe, mä en ainakaan jaksa tavallisesti lukea kenenkään tekstejä koskien opiskelua ja veikkaan aika monen skippailevan aiheen yhtä mutkattomasti. Mut istun täs mun pikkuveljen koulutusopas 2011-luettelo sylissä ja olen yhtä aikaa innoissani ja vittuuntunut, yhteishaku alkaa kuulemma tulevalla viikolla.
 Josta tulikin mieleen että tän blogin aikasäädökset ei ihan toimi, kellonaikoja vilkaisemalla saa sellaisen kuvan etten nuku koskaan. mutta: Mulle tuli yöllä sellainen hassu oivallus että mun burnout-tuntemuxet ja vastaavat turhautuneisuudenolotilat johtuu siitä että mä opiskelen väärää alaa. Tarkennuksena = lähihoitajaksi.

Olen tällä hetkellä opintojeni puolivälissä. Olen selviytynyt monen monesta kuvottavasta, hikeäirrottavasta, sisälmykset ympäriinsä heittelevistä selkäpiitäkarmivista tilanteesta työssäoppimisjaksoillani, tässä kohtaa pääsemme mahdolliseen ongelmani ytimeen, joka ei ole opiskelussa. Opiskelu on kivaa, TOP-jaksojen aikana kehittyy voimakkaita antipatioita muita ihmislajin edustajia kohtaan, erityisesti jos ne ovat yli 60-vuotiaita, lähihoitajia, vuoteeseen hoidettavia tai muuten vaikeita ihmisiä. Tässä kohtaa mun täytyy pyytää anteeksi ihan muodon vuoksi. Kolme TOP-jaksoa suorittaneena toivon että jonain päivänä meidän pikku yhteiskunta mahdollistaisi eutanasian vailla rajoja. Enempää en pureudu aiheeseen, inhoan tätä kun hukkaan punaisen langan niin helposti!

Olen tiennyt ehkä vuoden etten aio työskennellä alalla, olen tykännyt oppilaitokseni yleissivistävästä opetussävystä, tykkään istua luennolla ja tehdä muistiinpanoja. Mut viime lokakuun jälkeen kun jouduin vittumaisimpaan ja kuormittavimpaan työssäoppimispaikkaan tähän mennessä, luulen että siitä eteenpäin koko ala lakkasi olemasta musta enää yhtään kiva, enkä tajua miksi mun pitäisi paiskia töitä tuon paskan eteen enää ihan vaan oppimisen riemun takia. Haluan edelleen tutkinnon, mut haluun ettei mun tarvitse itkee ja ahdistua sen vitun tutkinnon takia. En osaa selittää tätä sen paremmin mut haluun hakea pois tuolta. Nyt puolentoista vuoden jälkeen tajuun vähäsen ettei musta ole lähihoitajaksi. Vittumaista sanoa noin, koska monet asiakkaat on kertoneet mulle silmät hymyillen toista ja kuvittelen tylsästi että ne tietää sen parhaiten. Mut haluun taas nauttia opiskelusta! Tekisin sitä mielelläni vaikka loppuelämäni jos löytäisin sellaisen alan joka ei tapa mun mielenkiintoa heti. Lukiossahan mä en oo koskaan ollut. Pelkkä ajatus on kihelmöivän jännä. Nyt olen tilitykseni tilittänyt, täytyy poistua ennenkuin innostun yhtään enempää. Helvetti kun tällaset pitkästyttävät aiheet on just nyt ajankohtaisia niin en osaa kirjoittaa mistään jännästä.

gandhi

by LCMDF.  Jos tekisin itse musiikkia, haluaisin käyttää kaikissa mun lauluissa sitä narinaa joka kuuluu kun sellaisen reippailukävelysauvan kärki raapaisee tiivistä lunta, se on yksi maailman siisteimpiä ääniä.

Pitkänmatkanjunien tupakkakoppien tarinat on aina samanlaisia ei koskaan vaihdu, kaikki mua pari sukupolvea enemmän eläneet muistaa hyvin ajan kun kaikissa julkisissa ja yksityisissä tiloissa hemmoteltiin ketjupolttajia omilla tiloilla, tupakkavaunujen paksua savua saattoi leikellä veitsellä ja ravintolassa oli mahdollista tumpata lautaselle jääneeseen salaattikastikkeeseen, mut toista on nykyisin joojoojust ennen lainattiin ulko-ovilla viltitkin tupakoijille (tupakoitsijoille, inhoon tuon sanan taivuttelua) osaan nää päivittelyt ja taivastelut ulkoa mut silti haluan aina sellaisen junan tupakkastoorikopin jos on varaa, niitä pitää saada kuunnella kun hengailee pitkiä tunteja junissa. En osaa pysyä niissä paikoillani muutenkaan, siks harmittaa mun vieressäistujien vuoksi aina kun mun täytyy saada veri kiertämään ravaamalla päästä päähän kaikki vaunut kun istuminen tuntuu tukalalta vaikka matkaeväskirja ois tosi hyvä.

Juna Tampereelta saapui Pasilaan vähän kahden jälkeen, ja mun pitää lähteä töihin about kolmen minuutin kuluttua. Tarvitseeko edes kertoa, että ois kivempi jos ei pitäisi. Mieluummin menisin kierrätyskeskukseen hipelöimään tuoksuvia vaatteita ja etsisin ystävän istumaan mun kanssa kapakkaan, mulla on vielä hetken loma.

Facebook poisti mut jo toisen kerran parin kuukauden naamakirjaamiseni aikana.

nro1

Nimeni on outo nauha ja olen huono bloginylläpitäjä. Olen käyttänyt Livejournalia vuodesta 2004 (tietäähän kaikki mikä se on?) mutta silti tuntuu että käytän julkisia päiväkirjapalveluita jotenkin ihan väärin. En ole ikuna löytänyt minkäänlaista tiettyä teemaa tai genreä päivitysteni aihepiireille, LJ on aina ollut päiväkirja oman pienen elämäni mukana vaihtelevine aiheineen. Olen vuosia halunnut aloittaa blogin koskien jotain aihepiiriä, mutta en taida olla tarpeeksi omistautunut millekään tietylle alueelle jotta osaisin kirjoittaa juuri siitä. Siirryin tänne koska tämä on helppokäyttöisempi kuin livejournal. Olin äsken suihkussa ja ehdin sen aikana muotoilla päässäni mainion ensimerkinnän, mutta kun poistuin sieltä, koko huolellinen hahmotelma oli tipotiessään. Sekin on yksi syy miksi mun blogipäivittely kuseutuu aina, saan ilman näyttöpäätettä tahi paperista päiväkirjaa aina mitä mainioimpia ideoita ja muotoiltua kokonaisia jännittäviä monologeja, ja siinä kohtaa kun olisi aika tallentaa koko setti, mitään ei enää olekaan jäljellä. Huomaa siis, miten yritteliäs olen ollut nämä seitsemän vuotta. Ja juuri nyt mun täytyy mennä laittamaan kananmunat kiehumaan, ihan välttämättä juuri nyt, eli sluibaan tästä jännittävästä ensimmäisen entryn kirjoittamisesta vedoten fyysisiin tarpeisiini, nälän tyydyttämiseen. Niinkuin sluibaan muutenkin kaikesta epämiellyttävästä tai kuumottavasta, etenkin jos siihen sisältyy jonkinlainen vastuullisuus. Ja sitäpaitsi kaveri soitti että mun täytyy mennä viihdyttämään sitä, lupasi mulle kahvidrinkin. Sössön sössön nillin nällin. Seuraava merkintä sisältää tiukkaa asiaa! Ja ehkä kuvan jos toisenkin.