kopeloi mun aivojani

Olen tehnyt viikon verran mielenterveyshoitajan töitä Helsingin kaupungilla, ja sopimukseni jatkuu parin kuukauden päähän. Pursuan valtavaa kiitollisuutta siitä että tilanteeni kääntyi näin hienoksi kesken tulevaisuuden pelkäämisen. (vähän vieläkin pelottaa) Viikon aikana on tapahtunut paljon, olen ollut vitun hyvä hoitsu ja sitten pelännyt olevani vitun huono hoitsu, olen oppinut enemmän kuin kolmen vuoden kouluperseilyn aikana, vaik tiedän etten pelkkien työssäoppimisten koulimana voikaan olla paras. Olen koko tiimin nuorin, mut mua ei oo missään työpaikassa otettu vastaan niin innostavasti ja tasavertaisesti kuin tuolla. Töissä oon kasvattanut kauheen monta extratuntosarvea, haluan oppia niin kovasti sen ohella kun yritän uuteen ympäristöön tasoittuessani tehdä työni mahdollisimman hyvin. Toisaalta tää on ehtinyt jo aiheuttaa ei-ehkä-niin-tärkeää itsetutkiskelua, ahdistaa haahuilla kaupungilla likaisen hipin näköisenä, joka on mulle luonnollinen look, peläten et kollega sattuu näkemään mut, mut toisaalta hyvälaatuistakin funtsimista, mitä voin tehdä itselleni pysäkseni tasaisessa mentaalivirityksessä että jaksan ja kokea että voin myös fyysisesti hyvin. Tää motivaation määrä on valtava. Ja joskus oikeesti vaan tekee mieli lähteä mihin tahansa kengättömänä.

Vaihdoin myös puhelinliittymää puhelinmyyjän aloitteesta, sitäkään ei oo ennen tapahtunut ja yleensä puhelinmyyjät alkaa esim itkeä ensimmäisen minuutin jälkeen ja lopettavat itse puhelun ..... tää yksilö oli hyvä siinä mitä tekee. Vähän kuumottais tää loppukesä, kämppikset aikoo lähteä haahuamaan pois ja niitä pitäis haalia lisää samalla kun on alettava sekoilla byrokratiaälyttömyyksien kanssa ja toivoo et kaikki jotenkin loksahtais kohdilleen. Yleensä ne tuntuukin loksahtavan, kunhan on ensin riehuttu ja itketty kun mikään ei toimi, mut jos ees kerran elämässä sillain kivuttomasti .. Tänään lähden metsään.

oivariini