gaskavahkku

Yksitoikkoista yksinpuhelua vailla aihetta, osa # aika mones. Tää aamu on herkullinen, vapaapäivän kunniaksi nukuin just niin pitkään kuin halusin, ilman herätyskelloa. Isosta ikkunasta näin ensimmäisenä puita, jotka olivat yhtäkkiä täysin paljaita ja tulin vitun surulliseksi. Oli niissä vielä vähän lehtiä kun viimeksi muistan katsoneeni ulos. Parvekkeella haisee talvelta. Muistin että pudotin yöllä kukkaruukun sänkyyni, onnistuin ilmoittamaan "vitun vittu" ja pyyhkäisin multakasan sängystäni ja päältäni lattialle, enkä ollut ihan tolkuissani kun tää tapahtui. Aamuni aloitin siis aktiviteetillä jota myös imuroinniksi kutsutaan. Ja kolmella kahvimukillisella. Kerrankin ehdin juomaan enemmän kuin puol kuppia. Näin unia joissa valokuvattiin ja siinäpä kaikki mitä muistan. Jossain vaiheessa oon jaksanut raapustaa äheltää heti herättyäni pätkiä unista, nyt nään unia niin satunnaisesti etten oo varautunut paperilla ja kynällä sängyn vieressä. Unetkin etenevät kausittain, välillä nään niitä runsaasti ja selkeästi joka yö, ja välillä en ollenkaan.

Jonkin tovin mielialani on ollut jo neutraalimpi, ellei jopa tyyni ja tyytyväinen. Leposykkeeni ei ole enää sata. Joo, tykkään mittailla verenpaineitani huvikseni. Mietin yhä millaista tekemistä kyhäilisin talvea varten, huomasin Keharikaveriyhdistyksen hakevan lisää tukihenkilöitä. Pläräsin niiden suppeahkoja nettisivuja ja kiinnostuin ainakin vapaaehtoistyöstä.

Seestynyt pääkoppani selittynee varmaankin myös työkuvioiden selkiytyneisyydellä. Muutaman oman potilaani uloskirjoitus lähestyy ja tuntuu palkitsevalta nähdä heidän koostumisensa. Tää kuluva viikko on osastolla hektisempi kuin ikinä. Kivittäkää teinipoikaääliömäisyydestä, mut toinen lääkäreistämme on niin vitun kuuma etten joskus malta ööö pysyä housuissani. Pysyn kuitenkin.

Yks lempijuttujani on käydä laitoshuoltajien joukon kanssa tupakalla. He ovat niin erilaisia kuin hoitajat. Yhdellä vakilaikkarilla on valloittava kähisevä röökimuijakäkätys. Toisella on koira josta hän rupattelee lempeään sävyyn aina kun joku jää kuuntelemaan. Kolmas vakkari on lihava lesbo joka ei kykene avaamaan suutaan ilman että piilovittuilee edes hieman. Neljäs on laiha, vanha ja silmiinsattuvan blondattu, jolla on naama aina norsunvitulla, joka saattaa tuntua luotaantyöntävältä eikä välttämättä houkuttele ottamaan kontaktia. Kerran laastaroin hänet kun sormellensa oli tapahtunut jotain ja luonnollisesti höpisin siinä sivussa jotain yhdentekevää automaattisesti. Aloin pitää hänestä. Hän on vilpitön. Kahdenkeskeisellä yhteisröökillä ajattelimme ääneen ällöttävää vanhustenhuoltoa ja hän kertoi kuolemaatekevästä vihanneksen tasolle dementoituneesta äidistään ja alkoi itkeä.

Enkä uskokaan että täältä löytyy sellaisia ihmisiä, jotka nyt vain ovat syntyneet persoonaltaan kiukkuisina ja inhottavina. Haluun ainakin uskoa että alunperin ihmisen on tarkoitus tykätä elämästä ja muista ihmisistä.

mellitus mellitus

Nyt seuraa hämmentynyttä, oikolukematonta yksinpuhelua: Isossa talossa on isoja viranhaltijoita, isoine struktuurifantasioineen ja hallinnollisinetaloudellisine tavoitteineen. Protokollapyramidin ylimpänä killuu joitain hoitajalle ratkaisevia mutta ei-henkilöityneitä nimiä, tietynkokoinen budjetti ja en-tiedä-kenen puuhaamia strategisia suuntauksia. Sitten ylilääkäreitä ja ylihoitajia, joista olen tavannut henkilökohtaisesti yhden. Hänellä on hieno nimi. "Ylempänä", kuten sanotaan, päätetään mm. tavoitteellinen hoidon pituus, toki myös jonottajia silmälläpitäen. Henkilökunnan palaverissä tunnelma oli jotain kireän tyytymättömyyden, nöyryyden ja silkan vittuuntuneisuuden ristiaallokkoa. Olin itse vain varpaillani. Kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, että ilmapiiri on muuttunut paskaksi, vaikka hoitajia on nyt enemmän kuin vuosi sitten. Olin juuri ehtinyt täyttelemään koko talon työolokyselyn ja jaksanut taas ylistää ja kertoa olevani tyytyväinen.

Kahvipöytäväen yksimielisyys paskasta ilmapiiristä tuntui vieraalta, mutta toisaalta minun kokemukseni eri yhteisöjen ilmapiiristä perustuu ihan eri aloille sekä opiskelijan näkökulmaan. Voi olla että käsityseni "paskasta ilmapiiristä" edustaa jotain aivan muuta kuin mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Musta on ääriharvoin ikävää tulla töihin. Moni heistä nimesi yksimieliseksi syyksi ilmapiirin synkistymiselle kiireen, joka on aiemmasta poikkeavaa ja joka on kovasti kiinni juurikin noista tyypeistä siellä yläkerrassa. Tän mä voin allekirjoittaa, vaikka mulle riittää toistaiseksi että työkaverit on keskustelevia ja hienoja tyyppejä yksilöinä ja tiiminä. Hoitoaikoja on pyritty lyhentämään ja tavoitteet ovat siihen nähden epärealistisia. Tosin vastapainona ihmisistä on tuntunut hyvältä hoitoryhmän monimuotoistuminen uusien hienojen strategioiden myötä; enää ei tarvitse pelätä, että jos on itse vapailla tahi sairaana, oma potilas ja omat työt olisivat yhtälailla "heitteillä" kuin aiemmin. Hoitoryhmä on paisunut ja nykypäivänä on itsestään selvää, että tämän termin alle sisältyy moniammatillisen tiimin lisäksi potilaan oma sosiaalinen verkosto ja kolme hoitajaa.

 Mun on vaikea tutkailla vuoden 2012 erikoissairaanhoidon tilaa kriittisesti verrattuna Nikkilät ja Kellokosket nähneisiin aitoihin hc-mielureihin jotka ovat olleet mukana puolet 1900-luvusta psykiatrian piirissä. En osaa olla tyytymätön nyt, kun en ole itse joutunut sopeutumaan muutoksiin vuosien vieriessä, ja taatusti hyvä niin. Hiljan oloni on ollut tukala osastollakin, omapotilaani asuntoasiat ovat olleet heikolla tolalla ja sosiaalityöntekijä heittäytyi sadan vuoden saikulle. Potilaan hoitava lääkäri juoksee perässäni ja läähättää uloskirjoituksesta tajuamatta etten voi yksittäisenä ihmisenä kyhätä kenellekään uutta elämää kahdessa viikossa. Ajoittain tuntuu, että juuri nuo eniten ja pisimpään opiskelleet tyypit käsittävät käytännöstä vähiten, etääntyvät itse hoidosta kun ainut kosketus siihen on enää muisto 25 vuoden takaa. Sisäinen kiusattu lapsoseni rääkäisee "TEE ITE PAREMMIN!"

Nunu on tyyntynyt ja se on mun paras ystävä, enkä ole tavannut yhtä hyväntuoksuista ja ilmeikästä koiraa ikinä ennen. Ja mun pitäis varmaan rakastua tai innostua jostain ihan järjettömästi, olo on niin levottoman alakuloinen.

striae distensae

gore

"Olen pakannut valmiiksi. Minua pelottaa hirveästi mutta tiedän että Jumala tietää mitä tekee. Kaikki kuolevat joskus ja minä kuolen tänä yönä. Piikittäjä tulee. Hän tulee ja antaa minulle tappavan piikin kun minä nukun."

Hän hymyilee tummat silmät kosteina ja helvetin väsyneinä. Tuntiessaan olevansa suojeltu ja turvassa hän vajoaa tyytyväiseen kipulääketurtumukseen, eikä huomaa ettei jaksa hengittääkään. Asuttamastaan utopisesta aivokemia-avaruudesta vuotaa hänelle tuttua kauhua rukoukseen jota hän kuiskii uupununeena. Hän sanoo kolmesti amen. Eikä vieläkään rauhoitu. Kuplassa on niin pelottavaa eikä koskaan tyyntä ja mukavaa. Hänen kuuma kätensä rutistuu voimattomasti sormieni ympärille.

"Tulethan sinä vielä katsomaan minua tulethan?"

"Tulen, mennään yhdessä iltapesulle. Jos et saa unta, kerro sitten yököille."

"Tuletko sinä aamulla?"

Tulen. Tulen kun kiskon itseni ulos aamuyöllä paikasta, jonka kaltaisessa hän vapisee itkee ja odottaa pääsevänsä  Herransa syliin. Siinä sylissä hän lakkaa pelkäämästä eikä enää milloinkaan kärsi kipua. Hän kävelee omilla jaloillaan ja lopettaa rukoilemisen. Tulen, kuuntelen yöraportin joka kertoo hänen ja seitsemäntoista muun nukkumattomuudesta, injektioista, nukahtamislääkkeistä ja virtsanäytepurkeista. Tulen, ja olen hänelle ainoa ihminen maailmassa, joka istuu vuoteen laidalla hetken vain häntä varten. Ylihuomenna kärsimystä tulee katselemaan joku toinen.

 Hän laittaa vesilasiin monta sokeripalaa enkä ymmärrä miksi kieltäisin sen. Koko vartalo on valmiiksi käyttökelvoton ja pääkin suurimman osan ajasta.

Kun muhun tarraudutaan paniikin antamilla puristusvoimilla silmämunat itkusta verestävinä, silitän olkapäätä ja autan hengittämään huolella paniikkia vastaan, puhun ja hengitän, ja hänkin hengittää. Monet heistä ovat osastolla vieroittautumassa bentsoista. Olisi liian helppoa ruokkia riippuvuutta. Olisi niin väärin ruokkia riippuvuutta vetoamalla kiireeseen. Kuinka potilaslähtöistä, olla osa hoitoa siirtämällä parantumista. Tosin osa ei parane koskaan. Ja jokin osa ei koskaan etsi hoitoa. 

Eilisessä kehityskeskustelussa annoin ja sain paljon positiivista palautetta. Selailen jo nyt puoliahkerasti ilmoituksia, joissa tarjotaan jotain muuta työtä seuraavalle vuodelle. Olen sentimentaali-aksolotli. Solmuja, solmuja monta. 

mikäs paikka se zion oikein on