ainoai

Stressi ja paine ei vielä tunnu ihan tappavilta. Itseasiassa ne tuntuvat olevan mukavasti siedettävällä tasolla, johtuukohan tuo siitä notta ajattelen hilpeän nöyrästi, ettei tää taatusti tule menemään niinku Strömsössä. Siis muutto. Työ on aikaisempaan tapaan energianlähde antoisuutensa takia, mut entistä enemmän myös hidaste ja lyttäävä. On inhottavaa kun pimeydessä ei muutenkaan ole jaxamusta revetä hirveästi yhtään mihinkään, mieluiten sitä makaisi vaakasuoralla pinnalla ja kikattaisi Nichole337:lle. Olen paasannut ja ulissut samasta asiasta varmaan jo marraskuusta lähtien ja aion jatkaa valittamista toukokuuhun saakka.

Menin yks päivä fiilistelemään Sörkän autiota kolostani, eteiseen jäi kuraa ja jääkaappiin kaks bisseä. Muistan etäisesti ajan, jolloin paine ja kiire sai mut toimimaan äärimmäisen ripeästi ja tehokkaasti ja paniikki poltti persettä lieskojen lailla. Nykyään kiire tekee musta lähinnä avuttoman (aivottoman) ja lamaantuneen.

Saatoin eilen poikkeuksellisesti omapotilaani kotiin saakka uloskirjoituspäivänä. Tuntui ihanalta työntää mies suoraan vaimon syliin, joka on odottanut puolisoaan kotiin jo pari kuukautta. Oli myös inhottavaa sanoa naamatusten toiselle puoliskolle, että sori, meidän arvion mukaan paranoidisuutta saada todennäköisesti enää ikinä väistymään, mut pärjäilkäähän nyt, tässä reseptit. Jälleennäkemisen ilo oli silti mahtava nähdä.

Tässä kuva lapsuuteni maailmanlemppareinkirjan kannesta, jonka lainasin kirjastosta 4390 kertaa. Ihan muuten vaan. Se on kauniisti kuvitettu. Meen perjantaina haistateltavax Seuren lastenhoitopuolelle, joka on kiherryttävän hassua ja tyhmää koska satun inhoamaan lapsia. Tai en mä inhoa, pidän niitä outoina. Oudoiksi ne muuttuu ehkä siinä kohtaa, kun ne alkavat ottaa kontaktia ympäristöönsä määrätietoisemmin, siis kun ne ovat oppineet muutakin kuin hymyilemään ja itkemään. Siihen saakka ne ovat harmittoman luotaantyöntäviä, eikä minussa herää vauvoja katsellessa mitään samankaltaista söpöysihastuksen läikähtelyä, kuten vaikka eläinlapsia katsellessani. Ihmiset ja oletettavasti muutkin nisäkkäät on tietääkseni rakennettu jotenkin niin, että  pyöreiden vauvapiirteiden, kuten suurten silmien ja suhteettoman suuren pään olisi tarkoitus herättää jotakin, kuten suojeluvaisto. Joo, eläinlapset kyllä, mut musta ihmisvauvat jopa haisevat pahalle silloinkin kun eivät ole ulostaneet hiljattain tai harjoittaneet vastaavia aromiboostauksia.

Haluaisin kissantuoksua jotenkin säilöttynä, vaikka purkkiin.

kivuloinen itsesaastutus

Lihaliemi kyllästyttää. Tai siis olen kyllästynyt siihen, että tää on Lihaliemi. Oon pari viikkoa muhituttanut idixiä uudesta nimestä, toistaiseksi yksikään höntti vaihtoehto ei ole noussut ylitse muiden. Olkoon, toistaiseksi ainakin.

Hoitsublogeja on liian vähän. Kaikkiaan olen löytänyt ehkä muutaman asiaan liittyvän blogin, joista vain yksi on valmiin lähihoitajan ylläpitämä, eikä sielläkään ole työhön liittyvää asiaa, ammatti on vain ohimennen mainittu profiilissa. Se on kummallista, uskoisin että Internet-yhteydestä maksavia hoitsuja on monta, ehkä kaikki heistä ovat liian velttoja ja väsyneitä tekemään laajakastaillaan muuta kuin selaamaan Facebookin ja Iltiksen päivästä toiseen. Ei sillä, etten itse olisi veltto ja väsynyt, satun myös olemaan riippuvainen Bloggerista.

Ex-kämppikseni on ystävällisesti jättänyt poismuutettuaan asuntoon lehmän verran painavan kuvaputkitelkkarin ja kevyehkön sängyn. Vituttaa niin, että tekisi mieleni heittää ne parvekkeelta etupihalle ja jos joku kysyisi, vastaisin etten tiedä mistään mitään enkä varsinkaan siitä, että ne sijaitsevat juuri parvekkeeni alapuolella. Toivottavampaa olisi, jos hän tekisi niille jotain, sillä pelkään olevani kusessa pelkästään oman muuttoni suhteen kun tunnen autoihmisiä niin harvakseltaan. Ja luonnollisesti ulisen asiasta täällä sen sijaan että soittelisin ja pommittaisin niin pitkään että tahtoni tapahtuisi.
Toinen kahdesta nyksäkämppiksestäni on teillä tietämättömillä ja vuokra pitäisi maksaa. Toisaalta on mukavaa, ettemme ole törmäilleet, sillä olin havaitsevinani alkavan flippailun merkkejä, sit toisaalta ois joitain käytännön asioita joihin tarvitsisin häneltä apua ja joiden vuoksi hän asuu kanssani, mukaanlukien juuri se liki tuhannen euron vuokra ... Tapojani mukaillen hoidan tilanteen istumalla peukaloitani pyörittäen ja huokaillen. Kovin itsekritiikin täyteinen hetki nyt käsillä. Hyvä niin, edes joskus. Kohta joudun varmaan pyytämään apua FACEBOOKIN välityksellä. Se on yllättävän hyödyllinen sivusto, kerran löysin sen kautta lautapelin. Yksi elämäni suurimpia nautintoja on fb:tä käyttäville romaneille nauraminen. Niiden jutut on niin tyhmiä, eikä siinä mitään, mutta suurin osa ei osaa laittaa suojausasetuksiaan sille tolalle, ettei koko maailma pääsisi näkemään koko aikajanaa ja kaikkea sitä, minkä saisi piiloon muilta kuin kavereilta.

Tuorein potilaani tuntuu kiehtovan haastavalta; paniikkihäiriöinen ex-perushoitaja. Olen huomaamattani oppinut inhoamaan paniikkihäirikköjä. Korjatakseni monen väärinymmärryksen; paniikkihäiriö ei ole sairaus. Se on oleellinen oireyhtymä vaikka kuinka monen mielenterveyshäiriön ohessa ja oirekirjossa. Pidemmittä puheitta haluan vain kertoa, että pysäytettyäni miljoona toisen ihmisen paniikkikohtausta repliikeillä "sisään ... ja uloooos, sisään ... ja ulooooos KATSOHAN VAIN, ORAVA!!! pidätkö oravista? onko sulla lemmikkejä?" , mulle on muodostunut aika lujia ennakkoluuloja paniikkihäirikköjä kohtaan. Tämä potilas on yhden aamuvuoron perusteella tosin kovin hillitty ja niukkaeleinen.

Uudenvuodenaattoillan vietin äidinkielelläni dubattua animea katsellen. Sitä ennen mulle tarjottiin myöhäissynttärisushit. Vuoden sisällä on tapahtunut paljon, olen sen ikäinen notta olisi kai ihme jos ei tapahtuisi. Ei pitäisi blogata näin yleisvittuuntuneissa oloissa. Sitä saattaa saada itsensä näyttämään ääliöltä.