Paiskasin Tsunami Wazaharia rytmittämään turinointiani, viimepäivät ovat kuluneet bluesin ja muun orgaanisen angstin voimin. Saatan olla vähän ääliö, kun maksan Spotifystäni edelleen, vaikka taloudellinen tilanne on "mmh, sipuli ja peruna on niin maistuvaa, todella kivaa ja ravitsevaa syödä sipulia ja perunaa joka päivä!"
Jännittävää (joo, erittäin) tilanteessani on se, että edellisellä kerralla kun päivittäisbudjettini oli 4 euroa, olin niin depis että käytännössä dokasin ja makasin x-asennossa mätänevänä paniikkizombiena pidemmähkön aikaa. Nyt olen perustyytyväisempi ja iloisempi kuin aikoihin. Se, kuinka olen päätynyt tähän, pitää sisällään kuitenkin vähän enemmän. Aloittakaamme siitä, että reagoin muutoksiin ja stressiin aina hieman viiveellisesti; saatan helposti paahtaa eteenpäin silkan päämäärätietoisuuden johdattamana vaikka kuinka pitkiä aikoja kerrallaan, ja kun kulloinkin kyseessä oleva puuha on suoritettu, heittäydyn uupuneena lattialle ja annan ahdistuksen ja muiden negatiivisten tunteiden pyyhkiä voimallisesti ylitseni ja itseni jähmettyä velttouteeni. Ensimmäiset kaksi viikkoa pirkanmaalaistumisestani makasin paikoillani haluunkuollahaluukuollahaluunkuolla-mantraa inisten ähellettyäni ensin paikkakunnanvaihdoksen ja sekavien ihmissuhdeasioiden parissa pari kuukautta. Ripeä alakulottuminen ja täysin epärationaaliset ja musertaviin emootioihin käpertymiset on mulle ok, kuuluu asiaan. Etenkin kun talviangsti vaan on must. Sit jatkoin elämää. Tein ennätysajassa uusia tovereita (aika pitkälti kivalla tavalla friikeistä taideopiskelijoista) ja än äs heräsin eloon. Rahattomuus on osaltaan auttanut mua nauttimaan yksinkertaisuuksista ja hipelöimään innoissani pienimpiäkin mukavia hetkiä, olen taas alkanut lukea kirjoja ja piirtää. Ja nyt onkin yhtäkkiä melkein kevät ja asunnosta poistuminen tuntuu suorastaan miellyttävältä. Ajattelin tämän viikon kuluessa tiedustella muuan viheralan amiksesta, josko niillä olisi mulle jotain tekemistä t: vielä jonakin päivänä pystyn hakemaan johonkin kolmannen asteen oppilaitokseen ja jättämään elämäm koululaisuuteni historiaan.
Tää on ihan älyttömän pieni kaupunki. Tiesin sen toki jo aiemmin, livekeikkoja on niin harvoin että mulla on vähän jo reflat elävästä musiikista. Kävin tosin täällä kahtomassa Joosea Keskitaloa ehkä viidennen kerran, jollain tavalla se oli ihkuin keikka tähän asti. On tavallaan siistiä kun välimatkat on helppo ja mukava koluta kävellen. Odotan kesää niin vitusti, oon hankkinut jo yhdet festariliput. Nielen kauhuni ja räjäytän tähän leivänpaahtimella otetun kuvan viimeisimmästä, keskeneräisestä runokuvituspaskartelusta. Se on tarpeeksi epäselvä (eritoten värit), kirjaimia en ole vielä asettanut paikoilleen, halusin vain näyttää että siinä tulee lukemaan (otsikko).
